“Savupiippukaupungin Poupelle”
Eristyksissä muusta maailmasta oli kaupunki, jota ympäröivät 4 000 metriä korkeat jyrkänteet.
Kaupunki oli täynnä savupiippuja.
Savua nousi kaikkialta sumentaen taivaan kaupungin yllä.
Savua, savua aamusta iltaan.
Savupiippukaupungin asukkaat olivat mustan savun vankeina,
eivätkä he tienneet sinisestä taivaasta.
He eivät tienneet tuikkivista tähdistä.
Kaupungissa oli käynnissä Halloween-juhla.
Kaupunki oli tavallista savuisempi, sillä pahoja henkiä yritettiin karkottaa savulla.
Eräänä päivänä
yötaivaan halki rientävä lähettipoika sai savua keuhkoihinsa
ja huolimattomasti pudotti kuljettamansa sydämen.
Koska näkyvyys oli kovin huono, oli mahdotonta löytää sydämen putoamispaikkaa.
Lähettipoika luovutti etsinnät nopeasti ja karkasi yöhön.
Tutum, tum, tutum.
Sydän löi eräässä Savupiippukaupungin nurkassa.
Sydän oli pudonnut kaupungin laidalla olevaan roskakasaan.
Kaikenlaisia roskia tarttui kiinni sydämeen, ja lopulta syntyi roskaukko.
Ukon päänä oli vanha, risainen sateenvarjo. Hänen suustaan sihisi ulos kaasua.
Hän oli hyvin likainen roskaukko. Hyvin pahanhajuinen roskaukko.
Kun hän höristi korviaan, hän saattoi kuulla kellojen äänen kaukaisuudessa.
Vaikutti siltä, että lähellä oli muitakin.
Roskaukko lähti jättäen roskakasan taakseen.
Kun hän saapui kaupunkiin, se oli täynnä hirviöitä.
“Hei, sinä olet pukeutunut melko kummallisesti.”
Roskaukko kääntyi ympäri ja näki Kurpitsahirviön.
“Kuka sinä olet?”
“Minä nielen manalan liekit ja valaisen Halloweenin yön hämärällä valolla.
Olen Kurpitsalyhty!”
Kaikenlaiset hirviöt kerääntyivät roskaukon ympärille.
“Hähähää, minä olen noita, yön hallitsija ja kaikkien kauhu!”
“Olen pirullisen tiedemiehen luomus: olen Frankensteinin hirviö.”
“Minä en osannut kuolla. Olen Zombie.”
Kaikki alkoivat kysellä kysymyksiä.
“Ja mikäs ihme sinä olet?”
“Olen roskaukko.”
Kaikki hirviöt purskahtivat nauruun.
Roskaukko liittyi hirviöiden joukkoon ja kulki talosta taloon huutaen:
“Karkki tai kepponen, karkki tai kepponen! Antakaa meille karkkia tai teemme kepposen!”
ja keräten karkkeja aikuisilta.
Sitten hirviöt kulkivat ympäriinsä jakamassa ilmapalloja pienemmille lapsille.
Roskaukon ilmapallot olivat hyviä leijumaan, mikä ilahdutti lapsia.
“Selvä, seuraavaan taloon. Mennään, roskaukko.”
Hirviöt kävivät kaikkialla ja heidän taskunsa olivat täynnä karkkia.
Kellotornin kello löi, ja kaikki alkoivat valmistautua kotiinlähtöön.
Roskaukko puhui eräälle hirviölle.
“Halloweenin juhliminen on hauskaa. Juhlitaanko huomenna lisää?”
“Mitä sinä höpötät, roskaukko? Halloween on vain tänään.”
Ja niin hirviöt alkoivat riisua naamioitaan.
Kurpitsan takaa paljastui pieni poika Antonio
ja pieni tyttö Rebecca oli naamioitunut noidaksi.
Jokainen heistä oli vain pukeutunut hirviöksi.
“Mikset sinäkin riisu naamiotasi, roskaukko?”
“Niin, et kai sinä pidä tuosta likaisesta naamiaisasusta?”
Rebecca yritti irrottaa roskaukon pään.
“Auts!”
“Iiiiiiiik!”
Rebecca kiljui kovaan ääneen.
“Ei tämä ole naamiaisasu!”
Pojat perääntyivät nopeasti roskaukon luota.
“Mene pois, hirviö!”
“Häivy kaupungista, roskaukko! Valu mereen siitä!”
Pojat huusivat solvauksia yksi toisensa jälkeen.
Kuulopuheet roskaukosta kulkivat nopeasti kaupungin läpi.
“Se on roskaukko.”
“Kaupungissa on hirviö.”
Kun roskaukko yritti puhua, hän sai vastaukseksi vain:
“Mene pois, roskaukko”, “Hajusi saattaa tarttua!”
Roskaukko istui penkille ja puhalsi ulos pahanhajuisen huokauksen.
Silloin se tapahtui.
“Sinä siis olet se roskaukko, josta kaikki puhuvat. Kuulin, ettei tuo olekaan naamiaisasu?”
Kun roskaukko kääntyi ympäri, näki hän pojan, joka oli kauttaaltaan noen peitossa.
Poika ei juossut karkuun, vaikka hän tiesi, mikä roskaukko oli.
“Olen Lubicchi, nuohooja. Ja sinä olet?”
“Öh…”
“Jos sinulla ei ole nimeä, niin sinulle pitää antaa sellainen. Katsotaanpa…
koska ilmestyit tänne Halloweenina, niin nimesi olkoon Halloween Poupelle.”
“Halloween Poupelle, mitä sinä teet täällä?”
“Kukaan ei suostu leikkimään kanssani.”
“Ha ha haa!” Lubicchi nauroi, kun Poupelle sanoi tämän.
“Ei tietenkään leiki, Poupelle. Olet likainen ja haisetkin pahalta.”
“Kuinka kehtaat! Sinäkin olet ihan mustana liasta, Lubicchi.”
“No, olenhan matkalla töistä kotiin, joten olen noen peitossa, kuten näet.”
“Eikös savupiippujen nuohous ole aikuisten työtä?”
“Minulla ei ole isää, joten minun on tehtävä töitä.
Sitä paitsi, tuon hajuisena ei ole mikään ihme, ettei sinusta pidetä. Miksi et peseytyisi meidän pihallamme?”
“Mitä? Sopisiko se?”
“Minunkin pitää peseytyä joka tapauksessa, joten sinunkin kannattaisi.”
“Miksi et välttele minua, Lubicchi?”
“Haiset jotenkin tutulta. Ehkä likaiset housuni ovat osa roskiasi.”
Lubicchi pesi Poupellen kehon läpikotaisin.
Kaikki pinttynyt lika irtosi, ja hajukin parani huomattavasti.
“Kiitos, Lubicchi.”
“Hmm… mutta suusi haisee yhä. Hönkäise.”
Poupelle hengitti ulos.
“Hah hah haa, kylläpä haisee. Poupelle, tuo on kaasua. Suun pesemisestä ei ole apua.”
Kaksikko leikki yhdessä myöhään yöhön.
“Hei, leikitkö sinä sen roskaukon kanssa tänään?”
“Kaikki hyvin, äiti. Poupelle ei ole paha.”
“Olet perinyt tuon uteliaisuuden isältäsi.”
Lubicchin isä oli ollut ainoa kalastaja koko kaupungissa, mutta hän kuoli viime talvena, kun aallot veivät hänet.
Ainoastaan hänen palasiksi mennyt vene löydettiin.
Savupiippukaupungissa ihmiset uskoivat, että meressä asui hirviöitä, ja sen takia merelle meneminen oli kiellettyä.
Kaupunkilaisten mielestä Lubicchin isä sai ansionsa mukaan.
“Kuule äiti, miksi sinä pidit isästä?”
“Hän oli ujo ja omalla tavallaan suloinen. Kun hän oli iloinen, hän tapasi hieroa nenänalustaansa tällä tavalla.”
Seuraavana päivänä Poupelle ja Lubicchi kiipesivät savupiipun päälle.
“Minua pelottaa, Lubicchi.”
“Hyvin se menee, kunhan pidät tiukasti kiinni. Mutta täällä tuulee kovasti, joten ole varovainen, ettet pudota mitään.”
“Oletko sinä joskus pudottanut jotain?”
“Joo. Hopeisen riipuksen, jossa oli kuva isästäni.
Se oli ainoa kuva, joka minulla oli isästäni. Yritin etsiä sitä, mutta en löytänyt.”
Lubicchi osoitti jätevesikanaalia.
“Se putosi tuonne jätevesikanaaliin.”
“Kuule Poupelle, tiedätkö mikä ‘tähti’ on?”
“Tähti?”
“Tämä kaupunki on savun peitossa, joten me emme näe tähtiä, mutta savun yläpuolella on tuikkivia kiviä, joita kutsutaan tähdiksi.
Niitä ei ole vain yhtä tai kahta, vaan tuhansia, ellei enemmänkin.”
“Kuulostaa hölmöltä. Sinä narraat, eikö niin?”
“…Minun isäni näki ne ‘tähdet’. Silloin kun hän oli kaukana merellä. Siellä savu hälveni,
ja ilmassa leijui tuhansia tuikkivia tähtiä.
Kukaan kaupungissa ei uskonut häntä, ja isä kuoli valehtelijan maineessa.
Mutta isä sanoi, että ‘Savun yläpuolella on tähtiä’, ja hän kertoi minulle, kuinka voisin nähdä tähdet”,
Lubicchi sanoi katsoessaan savuista taivasta.
“Usko. Vaikka olisit ainoa.”
Kun Poupelle seuraavana päivänä saapui tapaamaan Lubicchia, hän haisi taas pahalta.
Ja myös seuraavana ja sitä seuraavana päivänä.
“Poupelle, sinä alat haista pahalta, vaikka miten pesisimme sinua.”
Lubicchi nipisti nenäänsä ja mutisi jotain pahasta hajusta, mutta auttoi Poupelle peseytymään joka päivä.
Eräänä päivänä
Poupelle ilmaantui paikalle hyvin erinäköisenä.
“Mikä hätänä, Poupelle? Mitä ihmettä on tapahtunut?”
Poupellen vasemmassa korvassa ollut roska oli pudonnut.
“Minua syytetään kaupungin roskaamisesta.”
“Kuuletko sinä?”
“En, en kuule mitään vasemmalla korvallani. Luulen, että kun roska korvassani putoaa, niin menetän siitä korvasta kuuloni.”
“Antonio kavereineen teki tämän, eikö niin? Kuinka kauheaa.”
“Eivät he voi sille mitään. Minä olen hirviö.”
Seuraavana päivänä Antonio ystävineen saartoi Lubicchin.
“Hei Lubicchi, Dennis on sairastunut nuhaan.
Hän luultavasti sai pöpöjä roskaukolta.”
“Poupelle käy pesulla, ei hänellä ole pöpöjä!”
“Mikä valepukki! Se roskaukko haisi eilenkin pahalta.
Kaikki perheessäsi ovat valehtelijoita.”
Toden totta, ei väliä, kuinka usein Poupelle peseytyi, heti seuraavana aamuna hän haisi pahalta.
Lubicchi ei voinut väittää vastaan.
“Miksi edes leikit sen roskaukon kanssa? Lue rivien välistä: sinun pitäisi leikkiä meidän kanssamme.”
Kun Lubicchi laahusti kotiin, Poupelle ilmestyi.
“Hei Lubicchi, mennään leikkimään.”
“…Sinä haiset taas. Minua kiusattiin koulussa tänään sen takia.
Sinun takiasi, koska haiset, vaikka miten pesisimme sinua!”
“Olen pahoillani, Lubicchi.”
“En voi tavata sinua enää. En leiki kanssasi enää.”
Poupelle ja Lubicchi lakkasivat näkemästä toisiaan sen jälkeen.
Lakattuaan leikkimästä Lubicchin kanssa Poupelle lopetti peseytymisen, joten hänestä tuli entistä likaisempi.
Kärpäset parveilivat hänen ympärillään, ja hänestä tuli aina vain saastaisempi ja pahemman hajuinen.
Poupellen maine kärsi entisestään.
Kukaan ei enää tullut Poupellen lähelle.
Eräänä hiljaisena yönä
Lubicchin ikkunaan koputettiin.
Kun Lubicchi katsoi ikkunaan, hän näki Poupellen, jota pystyi hädin tuskin tunnistamaan.
Hänen kehonsa oli mustana liasta, ja häneltä puuttui käsivarsi.
Se oli varmasti Antonion ja hänen ystäviensä tekosia.
Lubicchi avasi ikkunan nopeasti.
“Mikä hätänä, Poupelle? Meidän ei pitäisi…”
“…Mennään.”
“Mitä sinä tarkoitat?”
“Mennään, Lubicchi.”
“Odota hetki. Mikä ihme on hätänä?”
“Meidän on kiirehdittävä. Mennään, ennen kuin menetän henkeni.”
“Minne me olemme menossa?”
“Meidän on kiirehdittävä. Meillä on kiire.”
He saapuivat autioituneelle hiekkarannalle.
“Mennään, Lubicchi. Hyppää kyytiin.”
“Mitä sinä puhut? Tämä laiva on rikki, ei sillä voi mennä minnekään.”
Poupelle ei välittänyt, vaan veti taskustaan esiin ison rykelmän ilmapalloja.
Hän puhkui ja puhalsi täyttäessään ilmapallot.
Puuh, puuh, puuh.
“Hei Poupelle, mitä sinä teet?”
Puuh, puuh, puuh.
“Meidän on kiirehdittävä. Ennen kuin menetän henkeni.”
Sitten Poupelle sitoi täytetyt ilmapallot yksitellen kiinni laivaan.
Satoja ilmapalloja sidottiin kiinni laivaan.
“Mennään, Lubicchi.”
“Minne…?”
“Savun yläpuolelle.”
Poupelle sanoi irrottaessaan ankkurin köyden.
“Mennään katsomaan tähtiä.”
Laiva irtosi maasta ja leijui hitaasti korkeammalle ilmaan.
“Oletko varma, että tämä on turvallista?”
Se oli ensimmäinen kerta, kun Lubicchi näki kaupungin niin korkealta.
Yöllinen kaupunki oli kaunis.
“No niin, pidätä hengitystäsi. Menemme kohta savupilveen.”
Kuului jyminää.
Savun sisällä ei voinut nähdä mitään. Siellä oli pilkkopimeää.
Poupellen ääni kuului tuulen huminan läpi.
“Pidä tiukasti kiinni, Lubicchi.”
Tuuli voimistui mitä korkeammalle he nousivat.
“Lubicchi, katso ylös. Olemme melkein savun yläpuolella! Älä sulje silmiäsi.”
Kuului jyminää.
“Isä ei valehdellut.”
Lukemattomat pienet valot koristivat yötaivasta.
Katseltuaan valoja hetken aikaa Poupelle sanoi hiljaa:
“Kun palaat takaisin, sinun on irrotettava ilmapallot laivasta, mutta älä irrota kaikkia kerralla.
Jos irrotat kaikki heti, niin laiva putoaa. Joten yksi kerrallaan, yksi kerrallaan…”
“Mitä sinä tarkoitat, Poupelle? Mehän menemme takaisin yhdessä, eikö niin?”
“En voi tulla tämän pidemmälle kanssasi.
Olen todella iloinen, että sain nähdä ‘tähdet’ kanssasi.”
“Mitä sinä tarkoitat? Mennään takaisin yhdessä.”
“Tiedätkö, Lubicchi, olen etsinyt sitä kadottamaasi riipusta.
Likavesikanaalissa olevat roskat päätyvät kaatopaikalle,
joten ajattelin riipuksen olevan siellä.”
“Minä olen roskaukko, roskakasassa syntynyt, joten olen tottunut penkomaan roskia.
Etsin riipustasi joka päivä, mutta en löytänyt sitä…
Luulin, että sen löytämiseen menisi vain kymmenen päivää…”
“Siksi sinä siis haisit… Poupelle, olin niin ilkeä sinulle.”
“Ei sillä ole väliä. Kun ensimmäisen kerran puhuit minulle,
päätin, että olisin ystäväsi aina, tapahtui mitä tahansa.”
Kyyneleet valuivat Lubicchin poskia pitkin.
“Oli miten oli, riipus ei ollut kaatopaikalla.
Olin tyhmä.
Minun olisi pitänyt tajuta, kun sanout minun haisevan tutulta.”
Poupelle avasi päässään olevan risaisen sateenvarjon.
“Riipus oli täällä koko ajan.”
Sateenvarjon sisällä roikkui hopeinen riipus.
“Etsimäsi riipus oli täällä koko ajan. Se on minun aivoni.
Se siis tuoksui tutulta.
Kun vasemmassa korvassani ollut roska putosi, menetin kuuloni siitä korvasta.
Jos menetän tämän riipuksen, lakkaan liikkumasta.
Mutta riipus kuuluu sinulle. Se aika, jonka vietin kanssasi,
teki minut todella onnelliseksi. Kiitos, Lubicchi. Hyvästi…”
Sen sanottuaan Poupelle nosti kätensä irrottaakseen riipuksen, mutta sitten…
“Ei!”
Lubicchi tarttui kiinni Poupellen käteen.
“Mitä sinä teet, Lubicchi? Riipus on sinun.
Vaikka pitäisin sen, Antonio ystävineen repii sen irti jonain päivänä,
ja sitten riipus katoaa lopullisesti.
Sitten et enää koskaan näe isäsi kuvaa.”
“Voimme karata yhdessä.”
“Älä höpsi. Jos sinut nähdään minun seurassani,
saatat itsekin joutua heidän uhrikseen.”
“Minä en välitä. Voimme jakaa tuskan. Meillä on toisemme.”
“Voimme tavata päivittäin, Poupelle. Siten voin nähdä isäni kuvan joka päivä.
Joten tavataan joka päivä. Voimme leikkiä päivittäin, aivan kuin ennenkin.”
Kyyneleet valuivat roskaukon silmistä.
Leikkiä Lubicchin kanssa joka päivä… Se oli outo tunne, aivan kuin hän olisi kaivannut sitä pitkän aikaa.
“Poupelle, tähdet ovat kauniita. Kiitos, että toit minut tänne.
Olen todella iloinen, että tapasin sinut.”
Poupelle punastui ja sanoi:
“Lopeta, Lubicchi. Minua alkaa nolottaa.”
Ja sitten hän hieroi nenänalustaansa etusormellaan.
“…Poupelle, minulta meni hetki tajuta se. Mutta tietenkin… Tietenkin!
Halloween on päivä, jolloin kuolleiden henget palaavat maahan.”
“Mistä sinä puhut? Lubicchi.”
“Halloweenista, Poupelle. Minä tiedän nyt, kuka sinä olet.”
“Sinä tulit tapaamaan minua, isä.”
【LOPPU】
Kuvittanut, kirjoittanut ja ohjannut AKIHIRO NISHINO
Translated from English to Finnish by Ida-Maria Mäkiranta
【amazon】
『PoupeIIe Of ChimneyTown』